lauantai, 24. joulukuu 2022

Jouluaatto!

Joulukuu etenee nopeasti. Aatto on saapunut. Joulupukilla alkaa vuoden ainoa työvuoro. Tontuilla on riittänyt kiirettä pitkin kuuta, jotta reki olisi valmiina lähtöön myöhästymättä. Sen jälkeen he saavat levätä. Muori antaa heille piparia ja glögiä.

 

Korvatunturi taakse jää. Joulupukki kiitää yli tuntureiden, läpi kaupunkien, pysähtyen lasten kotien kohdalla. On ilta, tähdetkin juhlivat joulua kun pukki ja porot matkaavat halki maailman.

 

Kiltit lapset saavat suurimmat paketit, tuhmat risuja. Pahat lapset eivät saa huomiota pukilta lainkaan. Juopot vanhemmat eivät piittaa joulusta. Heidän talot ohitetaan säälimättä. Köyhät perheet saavat ruokalahjoituksen, siitä pukki pitää huolen.

 

Työnsä tehtyään, joulupukki palaa takaisin Korvatunturille ennen aamunkoittoa.

 

 

Hyvää joulua!

 

 

 

 

perjantai, 28. lokakuu 2022

Pekan Halloween

Pekka oli tuiki tavallinen nuorukainen pienessä Pyhälaakson kylässä. Hänellä oli tavallinen perhe, siihen kuului hänen vanhempansa ja nuorempi sisar. Kylä, jossa he asuivat, oli juuri niin tavallinen kuin kuvitella saattaa. Siellä vallitsi uskonnollinen vakaumus, joka ei sallinut paljon mitään poikkeavaa. Ehkä juuri siitä syystä, Pekka ei uskonut mihinkään Halloweenin aikaan liikkuviin kummajaisiin. Koko kylän yleinen mielipide oli, että koko Halloweenjuhla oli pakanallista ja turhanpäiväistä hömpötystä. 

Oli siis lokakuun loppu ja kylä eli tavanomaista arkeaan, myös Pekan perheessä. Eräänä iltapäivänä Pekka oli palaamassa koulusta, kun hänen eteensä yhtäkkiä ilmestyi mustaan kaapuun pukeutunut hahmo. 

- Varo oi poika, pahuus sut kohtaa. Usko ja varo, sanoi mustiin pukeutunut hahmo.
- Äh, mene muualle karkkia kerjäämään. Täältä kylästä et löydä kaltaisiasi friikkejä. Hus! Pekka hätisteli kummajaista.
- Ah kohtalosi täyttyy, älä pelkää, tie voittoon käy läpi vaarojen. Usko ja varo! Hahmo julisti ja katosi kuin savuna ilmaan. Pekka uskoi nähneenä vain hulluja harhoja. 

Saapui Halloweenilta ja Pekan perheessä käytiin nukkumaan tavalliseen tapaan iltauutisten jälkeen. Yöllä Pekka heräsi ja tunsi suurta tarvetta lähteä ulos. Hän pukeutui ja hiipi hiljaa pimeään yöhön. 

Tämä kummallinen tarve houkutteli hänet vanhalle hautuumaalle, joka sijaitsi kyläkirkon ympärillä. Pekka ei ymmärtänyt mitä siellä teki. Outo violettivaloinen hohde loisti kirkkomaahan auenneesta suuresta aukosta. Tarve, joka oli tuonut hänet kirkolle, johdatti hänet hohtavalle aukolle. Siitä johti kiviset rappuset suoraan maan uumeniin. Aukon alapuolelle päästyään Pekka kuulu selkänsä takaa jyrinää. Aukko sulkeutui. Hän jäi pimeään ja vain kaukana näkyi se violetti hohde, jonka oli ulos nähnyt. Vihdoin hän alkoi tajuta, mitä oli tehnyt. Pieni paniikki hiipi häneen. Kuitenkin hän lähti violettia valoa kohti. Ei ollut muitakaan suuntia. 

Ympärillä alkoi kuulumaan epäinhimillisiä ääniä. Pekan selkää pitkin meni kylmiä väreitä. Hän katsoi taakseen varmistaakseen, ettei häntä seurattu. Eteenpäin jatkaessaan äänet muuttuivat. Alkuun se oli kevyttä narinaa, sitten se muuttui kylmääväksi kirskunnaksi. Pekka ei tiennyt mikä kumma voima häntä veti eteenpäin. Rappuset johtivat yhä alemmas, se oli kuin kallioon louhittu luola. Sitten rappuset loppuivat ja Pekka seisoi lahoavan parioven edessä. Oven takaa paljastui pitkä kallioluolakäytävä, jota valaisi kynttilät, joista tuli oli violettia. Käytävän varrella oli useita puisia ovia, enemmän tai vähemmän lahoja. 
- Ah, nuorimies on saapuva. Tervetuloa, käy peremmälle läpi pelkojen, kauhun ja turmion ovien! Mustaan kaapuun pukeutunut tyyppi seisoi yhtäkkiä Pekan takana.
- Mitä..? Sinä, joka hiippailit silloin yhtenä päivänä kadulla. Mitä tämä tarkoittaa? Pekka sähähti.
- Nyt on Halloween, sillä on monia eri merkityksiä ja salaisuuksia. Se, miksi olet täällä, on suuri arvoitus. Ken tietää, mihin se johtaa. Mustakaapuinen puhui arvoituksellisesti.
- Haluan kotiin! En tiedä mikä kumman vimma sai minut tänne. Tämän täytyy olla unta! Niin juuri! Typerä uni, typerän Halloweenin takia! Pekka sanoi ja kääntyi kohti ovea, mistä oli tullut, mutta ovea ei enää ollutkaan.
- Tuo heti ovi takaisin! Pekka huusi mustakaapuiselle, mutta häntäkään ei enää ollut. Pekka oli jäänyt yksin.

Kirskuvat äänet olivat muuttuneet entistäkin kylmäävemmiksi. Pekkaa kammotti, koska jokin kosketti hänen kättänsä, vaikka mikään tai kukaan ei ollut hänen vieressään. Aivan kuin jokin olisi ottanut häntä kädestä, mutta kosketus oli jääkylmä. Hän päätti lähteä liikkeelle, käden kylmä voima kulki hänen kanssa. Aivan kuin se vetäisi häntä perässään. Ensimmäisen oven kahva olisi voinut kuulua kuninkaan palatsin oveen, ellei se olisi ollut täysin ruosteen ja homeen turmelema. Ovi piti kauheaa narinaa, aivan kuin sitä ei olisi rasvattu koskaan. Oven takana oli kynttilöillä valaistu tilava huone. Huoneen keskellä oli tuoli, jossa käsinojia koristi kahleet. Huone ei houkutellut yhtään, mutta kylmä voima veti häntä peremmälle. Seinustalla oli pitkä pöytä, sen päällä oli jos jonkinmoista teräasetta. Kaikki olivat aivan verisiä, sekä osittain ruostuneita. Kylmä voima painoi Pekan tuoliin istumaan, vastusteluista huolimatta. Kahleet kalahtivat kiinni äänekkäästi ja vasta silloin kylmä voima päästi irti hänestä. Ranteita puristi pahasti koska huppari, jonka Pekka oli ottanut lähtiessään päälle, teki kahleista vieläkin tiukemmat. Hän oli täysin yksin kammottavassa tilanteessa. Teräaseiden katsominen ei ainakaan helpottanut tilannetta. Eikä riuhtominenkaan, kahleet olivat ja pysyivät kiinni. 

Ovi aukesi, sisään astui teurastajan pukuun pukeutuminen valtavan kokoinen mies. Pekka yritti käpertyä kokoon, jottei mies huomaisi häntä. Mies ei edes vilkaissutkaan tuolilla kyyhöttävään poikaan, vaan marssi suoraa päätä teräasepöydän ääreen. Pekka haistoi tuoreen veren löyhkän. Mies kääntyi ja tuijotti suoraa kohti. Kasvot miehellä oli kuin peikolla, pari hammasta pilkotti ylähuulen ylle. Silmät olivat täysin eri tasalla, toinen melkein nenän tasalla. Nenästäkin oli jäljellä vain osa. 

Pekka oli laskea allensa nähdessään tuon kauhean miehen irvikuvan. Mies lähestyi häntä verisen sapelin kanssa. 
- Noniin poika, tarvitsen maksasi, pernasi ja sydämesi. Irvokas mies örisi. Pekkaa kauhistutti entisestään pelkkä ajatuskin siitä, että häntä viipaloitaisiin terällä, jossa oli jo jonkun toisen verta.
- Emh.. valitettavasti en voi luovuttaa tahtomianne asioita, tarvitsen ne näet itse. Pekka sanoi yrittäen pysyä kohteliaana, kuten oli opetettu.
- Häh hää, et tarvitse, erh, perheelläni on nälkä. Lupasin tehdä vaimolle sisälmysmakkaraa. Olet varmasti täynnä tärkeitä hivenaineita ja vitamiineja. Tämä ihan pikkuisen vain nipistää, lupaan olla nopea. Mies mörisi kuin pilkaten. Sitten hän nosti sapelin aloittaakseen työnsä, mutta Pekka sai jostain yli-inhimillisiä voimia ja onnistui repimään kätensä kahleineen irti tuolista. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Pekka nousi seisomaan ja onnistui työntämään miehen pois tieltään. Kiirehtien ovelle, hän riuhtaisi sen auki paeten käytävään. Takaa kuului vielä iljettävä rusahdus. Pekka ei jäänyt katsomaan taakseen.

Pekka juoksi pitkin käytävää, eikä ollut enää varma kummasta suunnasta oli saapunut koko paikkaan. Hän juoksi, mutta sitten jokin takertui hänen jalkoihinsa ja se lennätti hänet ylösalaisin roikkumaan. Käytävä näytti entistäkin uhkaavammalta nurinkurin katsottuna. Jostain kaukaa kuului lapsen kirkumista ja moottorisahan ulinaa. Köydessä roikkuessaan Pekka ei voinut tehdä mitään. Kirkuminen lähestyi, samaten kuului muitakin pahaa enteileviä ääniä. Pekka yritti vääntäytyä irrottamaan narua, muttei millään ylettänyt. Puhelin tipahti taskusta, kuinka hän ei ollut muistanut sitä lainkaan. Hänhän olisi voinut soittaa hätänumeroon. Nyt kuitenkin puhelin makasi maassa, kaukana hänen ulottuviltaan. Näyttökin oli mennyt halki.

Kurotellessaan puhelintaan turhaan, Pekka näki kuinka jokin tumma ja limainen hyllyi ohi. Se muistutti vähän ylikasvanutta etanaa, jolta puuttuu kuori. Kun tuo limaetana oli mennyt, oli myöskin puhelin hävinnyt. Vain haiseva limavana oli jäänyt jäljelle. Pekka parkaisi onnettomasti, vasta ostettu puhelin oli mennyttä. 

Enempää ei ollut aikaa surra puhelinta. Pekka ei ollut huomannut, että jokin oli saapunut hänen viereensä. Se jokin nosti häntä köydestä, aivan kuin irrottaakseen. Olennon kasvoja hän ei nähnyt, mutta ulkoinen olemus viittasi vahvasti johonkin eläimeen. Hyvin pitkä ja karvainen otus heitti hänen olalleen kuin säkin. 
- Hei, mihin viet minua? Pekka kivahti. Olento vastasi, muttei mitenkään ymmärrettävästi. Pitkän matkaa Pekkaa kuskattiin, kunnes olento avasi yhden ovista ja vei hänet sinne. Säälimättömästi kuin raadon, hänet paiskattiin kovalle alustalle. Näkyviin tuli toinenkin karvainen olento. Kummallakaan niistä ei ollut mitään ihmismäisiä piirteitä. Niillä oli selvästi kotkan kasvot, mutta muu ruumis oli kuin suden, pitkine kynsineen.
- Olemme Reviraastoja, onneksemme löysin sinut ennen sitä teurastajapeikkoa. Toinen olennoista puhui hädin tuskin ymmärrettävästi. Pekka ei voinut ymmärtää näkemäänsä, eihän tuollaisia ollutkaan.
- Ymmärräthän, jos se teräaseilla leikkivä peikko olisi saanut sinut, olisimme jääneet ilman päivällistä. Eihän sillä onnettomalla ole edes nokkaa tai kunnollisia kynsiä. Olento sanoi ja toinen nauroi kuin olisi kerrottu hilpeäkin vitsi. Pekkaa ei naurattanut. Hän tajusi olevansa suurella lautasella. Aivan kuin pöytä olisi juuri katettu. 
- Tuota, arvon Reviraastat, minun pitäisi tästä lähteä. En millään ehdi jäämään lounaalle kanssanne. Pekka yritti pitää äänensä vakaana, vapinasta huolimatta.
- Voi, totta kai sinä ehdit. Olisi epäkohteliasta jättää kutsu hyväksymättä. Olet siinä sievästi lautasellamme, ettei suinkaan voi puhua lähtemisestä enää. Olennot suorastaan pilkkasivat häntä.

Pekka yritti peruuttaa taaksepäin pois lautaselta, mutta toinen Reviraastoista nappasi jalasta kiinni eikä pako onnistunut. Kynnet puristuivat terävinä housujen läpi ja tehden viillot hänen jalkaan. Kiemurtelu pahensi tilannetta, eikä Pekka voinut muuta kuin pysyä paikallaan. Viiltoja kirvelsi ja silmiin uhkasi tunkea kyyneleet. Reviraastat valmistautuivat jo aterialle, kun heidän takanaan oleva ovi räjähti pois paikaltaan. Hyvin vihainen teurastajapeikko astui sisään. Sen kasvoissa oli edelleen sapeli pystyssä suoraan silmän kohdalla.
- Makkara-ainekseni! Te kurjat koukkunokat varastitte minun makkara-ainekseni! Teurastaja karjui ja hyökkäsi Reviraastojen kimppuun. Reviraastat hyökkäsivät myös ja pitivät kammottavaa kirskumista. Pekka onnistui vetäytymään pois lautaselta syrjäiseen nurkkaan. Hirviöiden tappelu oli kauheaa katsottavaa. Toinen Reviraastoista työnsi sapelin, joka oli teurastajan kasvoissa pystyssä, suoraan tämän pään läpi. Pekka pelkäsi ja samalla toivoi sen tarpeeksi tappavaksi, mutta siitä teurastaja vain hurjistui ja nappasi toisen Reviraastan käsiinsä ja repi tämän keskeltä kahtia. Sekään ei vielä riittänyt, se silppusi vielä lisää, aivan kuin koko olento olisi pelkkä pieni paperilappunen. Koko lattia oli karvaisen verimössön peitossa, Pekkakin oli saanut osansa. Elossa oleva Reviraasta katseli näkyä kauhuissaan. Saalistaja oli joutunut teurastettavaksi mitä hirvittävimmällä tavalla. Reviraasta kääntyi ja pakeni rikotun oven läpi käytävälle. Teurastajapeikko lähti tämän perään uhkaavasti möyryten.

Pekka tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän nousi ylös, mutta haavoittunut jalka ei kantanutkaan. Pakoon oli silti päästävä. Ryömien ovelle hän onnistui pakenemaan. Käytävällä ei näkynyt ketään. Kaukaa kantautui vain häikäilemätön repimisen ääni. Pekka päätteli, että toinenkin Reviraasta oli joutunut teurastajapeikon käsiin. Veriset jalanjäljet näyttivät minne teurastajapeikko ja Reviraasta olivat menneet, Pekka lähti niistä poispäin. Seinästä tukea ottaen, hän yritti päästä jaloilleen. Se oli vaikeaa, sillä jalka ei tahtonut yhtään kestää painoa. Koko jalka oli aivan veressä, suurimmalta osin siinä oli Pekan omaa verta. Haavat olivat siis todella vakava, siitä huolimatta hän yritti edetä. Verenvuodon seurauksena häntä rupesi heikottamaan. Silmissä alkoi sumentua ja voimat katosivat. Voimattomana hän lyyhistyi seinää vasten. Kivusta vavisten hän toivoi vain pääsevänsä takaisin kotiin. Tilanne tuntui jo kuolemaan johtavalta, vaikka hän koittikin pysyä tajuissaan. 

Pekkaa vastapäätä oleva ovi alkoi pikkuhiljaa aueta. Sieltä pujahti esiin nyrkinkokoinen aivomöhkäle. Pekan omat aivot virkosivat sen verran, että hän ymmärsi pysyä hiljaa. Ovesta tuli toinenkin ja vielä kolmaskin aivomöhkäle. Ne aivan kuin nuuhkivat ilmaa ja uhkaavasti alkoivat lähestyä Pekkaa. Ne haistoivat selvästi veren. Kauhuissaan Pekka nousi ylös, vaurioituneesta jalasta huolimatta, ripeästi. Ovesta alkoi tulla enemmänkin aivomöhkäleitä. Niillä ei ollut silmiä eikä varsinaista suuta, vain pieni imukärsä, jonka pää oli täynnä pieniä neulamaisia piikkejä. Jalattomiksi otuksiksi ne olivat erittäin vikkeliä. Pekka pakeni seinästä tukea ottaen karkuun. Ovesta oli purkautunut nyt jo enemmän noita kummallisia aivoja, joilla oli selvästi mielessä tehdä Pekasta päivällinen. Niitä oli jo tullut paljon ja olivat kaikki erikokoisia. Isoimmat olivat suurempia kuin ihmisaivot ja pienemmät sormenpään kokoisia. 
Pekka yritti päästä aivo-olentoja karkuun, vaikka se tuntuikin mahdottomalta. Aivot olivat pian kiinni nilkoissa. Hänen oli helppo ravistaa ne irti, mutta kun yhden sai irti, kaksi tarrautui. Terävät pienet piikit työntyivät haavoittuneeseen lihaa ja tuntui kuin veren lisäksi lihatkin imettiin jalasta. Jalka alkoi muuttua pelkäksi tyhjäksi kuoreksi. Pekka joutui pysähtymään, koska pakeneminen oli turhaa. Kipu oli kadonnut, mutta niin oli jalkakin. Sen paikalla oli enää tarkkaan kalutut luut. Aivot alkoivat hitaasti edetä kohti hänen ylempiä osiaan. Pikkuhiljaa ne nakersivat toisenkin jalan puhtaaksi. Vaikka Pekka yritti huitoa niitä pois käsillään, ne tarttuivat hänen sormiinsa ja ahmivat nekin täysin. Pikkuhiljaa aivomöhkäleet peittivät hänen raajansa kokonaan, eikä päässyt liikkumaan. Vain keskivartalo ja pää olivat vielä syömättä. 

Pekka oletti kuulleensa jostain kaukaa käytävältä läiskähtelevää töminää. Paniikki ja turtumus oli vallannut hänet, eikä kiinnittänyt pahemmin ääneen huomiota. Ääni lähestyi. Kaikki aivomöhkäleet hävisivät yhtäkkiä. Pekan ylle laskeutui kummallinen keveys. Hän vilkaisi itseään ja näky oli mitä karmivin. Hänen jalkansa ja kätensä oli kaluttu luuhun asti. Lihaa eikä nahkaa ollut. Vain keskivartalo ja pää olivat säästyneet. Kädet ja jalat liikkuivat lihattomuudesta huolimatta. Istumaan nouseminen oli todella kummallisen tuntuista pelkkien luiden avulla. Nyt vihdoin Pekka alkoi kiinnittää huomiota ympäristöönsä. Kummallinen ääni oli todellinen ja se voimistui niin että, seinillä olevat kynttilät tipahtelivat alas.

Päästessään seisomaan, Pekka lähti hitaasti kävelemään äänestä poispäin, mutta jalkojen luut kalahtelivat kivipintaiseen lattiaan ja sai aikaan kammottavan kaiun. Mitä pidemmälle Pekka eteni käytävällä, sitä lähemmäs ääni tuli. Se muistutti kovasti limaisesti hakkaavaa hyytelö. Nyt Pekka jo juoksi, vaikka se kävikin kömpelösti. Käytävä jatkui jatkumistaan. Hänen mielessä kävi, ettei käytävä loppuisi koskaan tai se kieräisi ympyrää. Se tietäisi ikuista vankeutta loputtomuudessa. 

Lätsähtelevä ääni lähestyi, se oli jo lähes hänen selkänsä takana. Rohkeuden viime rippeet kooten Pekka kääntyi katsomaan äänen lähdettä. Siellä ei ollut mitään. Pekka hermostui ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ääni oli loppunut kuin seinään. Käytävällä ei näkynyt ketään eikä mitään. Pekka kääntyi nyt menosuuntaansa. Pakettiautonkokoinen aivomöhkäle hyllyi hänen edessään. Se täytti koko käytävän. Hitaasti lyllertäen se lähestyi Pekkaa, iljettävän vihreä imukärsä nuuskien ilmaa. Pekka kiljaisi ja kääntyi paetakseen, mutta aivomöhkäle ilmestyi sieltäkin tielle. Oliko niitä kaksi? Tuumi Pekka hätääntyneenä, sekoittaen suuntavaistonsa lopullisesti. Hän kompastui omiin sääriluihinsa ja rojahti maahan kuin suoraan tarjolle. 

Pakoreittiä ei ollut, aivomassa liikehti hitaasti kohti, kuin nauttien pojan tukalasta tilanteesta. Imukärsän terävät piikit tarttuivat Pekan luiseen jalkaan ja musersivat sen kerralla kappaleiksi. Pekka karjaisi kauhusta, että kivusta. Hän ei voinut kuin katsella miten valtava aivomöhkäle rouskutti hänen jalkansa. Pekan kauhu oli jo niin voimakas, ettei hän kuullut, miten jostain kaukaisuudesta kaikui pahuutta huokuva nauru. 

Pekan molemmat jalat olivat nyt syöty, aivomöhkäle pysähtyi, aivan kuin miettiäkseen mitä söisi seuraavana. Pekka yritti ryömiä kauemmas hirviöstä, mutta terävät piikit kahlehtivat hänet maahan kiinni. Ne iskivät suoraan alavatsan kohdalle ja lävistivät hänet. Käsivoimat jotka eivät enää olleet riippuvaisia lihaksista, yrittivät työntää hirviötä kauemmas. Imukärsä laajeni valtavaksi ja puristui Pekan ympärille. Vain pää jäi näkyviin. Sen sisällä olevat pienet, mutta äärimmäisen terävät piikit leikkasivat häntä pieniksi suupaloiksi. Pekan todellisuus oli jo hämärtynyt, mutta silti tunsi kuinka häntä pilkottiin palasiksi. 

Pekka nousi ylös, hän tuijotti huoneensa vastapäistä seinää. Kipua ei enää ollut, vaikka tietoisuus harhaili edelleen kaukana käytävällä. Hitaasti hän tunnisti huoneensa tutut tavarat vaikka olikin pimeää. Kädet ja jalat olivat aivan ehjinä. Huokaisten helpotuksesta, hän käänsi kylkeä yrittäen uudelleen unta. Hän ei huomannut ikkunassa kiiluvia pahansuovia silmiä, jotka loistivat violetteina. Eikä myöskään sitä, että pieni aivomöhkäle kiipesi hänen sänkynsä jalkaa pitkin ylös.

keskiviikko, 27. huhtikuu 2022

Olenko sanonut..?

Vuoropuhelutarina

 

Katukahvilassa Tuomo ja Iida

Iida saapuu paikalle

 

Tuomo: Olet myöhässä.

Iida: Pahoittelut, linja-autoni oli myöhässä ja sitten piti vielä juosta tänne.

Tuomo: Aha, tilasin jo kun sinua ei näkynyt.

Iida: Ai okei, käyn hakemassa itselleni kahvin.

 

Tuomo: Mukavaa kun kuitenkin pääsit tulemaan.

Iida: Mielellänihän minä. Vähän jännitti, sillä en aiemmin olekaan ollut tällaisilla treffeillä.

Tuomo: Mahtavaa! Tilataan sen kunniaksi oluet molemmille. Jätetään tämä kahvin litkiminen toiseen kertaan.

Iida: Ei käy! Olenko sanonut haluavani sellaisen? Inhoan olutta, kuka täysjärkinen sitä muka joisi?

Tuomo: Ei väkisin. Minä ainakin käyn hakemassa.

 

Tuomo: Sanoit äsken aika ikävästi oluen juonnista. Onko siihen joku tietty syy?

Iida: Exäni yritti hukuttaa minut olutsammioon ja melkein onnistuikin siinä. Sitä ennen hän pakkojuotti minulle sitä. Inhoni ja kammoni lisäksi sain vaikean ohrayliherkkyyden. Voisitko laittaa sen tuoppisi syrjemmälle? Silmäni ja nenäni alkaa vuotaa tuosta hajusta.

Tuomo: Öh, hyvä on.

Iida: Ei tule mitään. On pakko lähteä, naamani alkaa vuotaa. Se ei ihan heti lopu. Nähdään. Soitellaan!

Tuomo: Hei, odota Iida.. perkele!

 

Pari päivää myöhemmin puhelimessa

 

Iida: Moi.

Tuomo: Morjesta, vihdoinkin vastasit, tavoittelin jo aiemmin etkä vastannut.

Iida: Huomasin juu, olenko sanonut, että saat häiritä?

Tuomo: Nyt en ihan ymmärrä.

Iida: Sitä vaan, että minähän lupasin soittaa eikä sinun olisi tarvinnut vaivautua.

Tuomo: Ethän luvannut. Ja eikä tästä mitään vaivaa ole. Lähdit niin kiireellä sieltä kahvilasta ja..

Iida: Minulle on vaivaa. En ehdi nyt puhua kauempaa, moikka!

Tuomo: Odota!

TUUT TUUT TUUT

 

Taas pari päivää myöhemmin puhelimessa

 

Tuomo: Halojaa?

Iida: Hei taas, mukavaa kun vastasit. Toivottavasti et ole kauhean vihainen siitä viime kerrasta. Oli vähän kiireitä.

Tuomo: Eipä se mitään, ihmettelin vain kovasti. Olitko silloin kavereittesi kanssa? Kuulin sieltä taustalta jotain älämölöä.

Iida: Jos unohdetaan se. Ajattelin kysyä, josko lähtisit kanssani uusille treffeille, vaikka viime kertainen tapaaminen menikin vähän penkin alle, voitaisiin nyt yrittää uudestaan? Vehmaalankadulle on juuri muuttanut kivanoloinen kahvila. Mentäisiinkö sinne?

Tuomo: En ole kuullutkaan, mutta mennään vaan. Milloin?

Iida: Sopisiko huomenna, puolen päivän aikaan?

Tuomo: Sopiihan se.

Iida: Ihanaa! Nähdään sitten siellä. Moikka!

Tuomo: Morjens!

 

Seuraavana päivänä Vehmaalankadulla

 

Tuomo: Moi, Iida! Oletpa ajoissa ja tosi nättinä.

Iida: Voi kiitos! Sinäkään et näytä juopolta.

Tuomo: Öh, kiitos. Mennäänkö sisään?

Iida: Toki.

Tuomo: Ohhoh! Onpas tämä paikka, joka puolella kimaltavaa ja vaaleanpunaista.

Iida: Totta. Tämä on todella hurmaava paikka, eikä täällä myydä ollenkaan olutta.

Tuomo: Öh, aivan. Käy valitsemassa meille paikat, minä haen meille kahvit.

Iida: Selvä.

 

Tuomo: Huh huh, ei voi kun sanoa että huh huh.

Iida: Mitä nyt?

Tuomo: Odotahan kun saan nämä kupit käsistäni ja pääsen istumaa.

Iida: Mikä on vialla?

Tuomo: Eikun, tämä kaikkeuden vaaleanpunaisuus vain ihmetyttää. Ja tuo myyjäkin tuolla. Ihan käsittämätöntä! Hän moitti minua pukeutumisestani! Väitti, ettei minulla ole mitään vaaleanpunaista ylläni. Mitä väliä sillä, onko pinkkiä päällä vai ei. Ihme, että suostui myymään edes nämä kahvit! Ja katso nyt tätä! Pinkkiä maitoa! Voitko uskoa?

Iida: Hihii! En tainnutkaan sanoa, että tämä on tosiaan vaaleanpunaisuuden taivas.

Tuomo: Olenko sanonut sinulle, että inhoan vaaleanpunaista. Nyt inhoan sitä vielä enemmän.

 

Keskustelu jatkuu kunnes heidän luokseen tulee kolmas henkilö

 

Tuntematon: Hei rakas! Kuinka sinä taas täällä olet?

Iida: Öh, hei. Tämä on vähän sopimaton hetki.

Tuomo: Kuka tämä vaaleanpunaiseen kissapukuun sonnustautunut jätkä on? Ja miksi hän kutsui sinua ”rakkaaksi”?

Tuntematon: Kas vain, sinulla on seuraa, oma kukkaseni. Toitko hänetkin nauttimaan vaaleanpunaisesta iloista?

Iida: Voitko lähteä? En ole täällä nyt ”sillä asialla”. Meillä oli tässä juttu kesken.

Tuomo: Mitä tämä tarkoittaa? Mitä hemmettiä tarkoittaa vaaleanpunainen ilo?

Iida: Ei mikään! Ei yhtään mikään!

Tuntematon: Voi, etkö ole kertonut hänelle, että käyt täällä nauttimassa erittäin kuumaa seksiä, jota me kutsumme vaaleanpunaiseksi iloksi.

Tuomo: Mitäh?!

Iida: Voitko olla hiljaa ja häipyä! Jätä minut ja Tuomo rauhaan!

Tuntematon: Hyvä on, rakkaani. Nähdään illalla, niinkuin sovittiin, puss puss!

 

Iida: Tuomo.. se ei.. tämä ei ole sitä miltä näyttää.. minä.. sinä et ymmärrä!

Tuomo: Hiljaa! Taisin ymmärtää aivan tarpeeksi. Ymmärrän myös senkin, miksi tulimme tänne. Halusit jatkaa likaisia pelejäsi treffiemme jälkeen. Minun lienee syytä lähteä, en tohdi viivyttää sinua pääsemästä tuon vaaleanpunaisen limannuljaskan kainaloon!

Iida: Ei! Älä mene! Voin selittää!

Tuomo: Älä suotta! Olenko sanonut sinulle, etten vietä aikaa huorien kanssa! Hyvästi!

Iida: Tuomo! Odota! Eih.. voi helvetti..

Tuntematon: Kas niin, seuralaisesi taisikin juuri lähteä. Voitkin tulla kanssani, luolamme odottaa armaani.

Iida: Painu vittuun!

Tuntematon: Voi kyllä, sinne juuri olenkin matkalla. Unohda se jätkä. Menkäämme nauttimaan vaaleanpunaisesta ilosta.

 

Iida yrittää tavoittaa seuraavina päivinä Tuomoa

 

Tuomo: Haloo?

Iida: Moi! Onneksi vastasit. Haluan puhua kanssasi.

Tuomo: Sinä! Älä jaksa. Meillä ei ole mitään puhuttavaa. Olit suuri virheeni!

Iida: Tuomo kiltti, kuuntelisit edes.

Tuomo: Hyvä on. Puhu lyhyesti.

Iida: Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui siellä kahvilassa. En tiennyt että hmm.. ystäväni olisi sinä päivänä töissä siellä. Saattoi kuulostaa siltä, että käyn paneskelemassa siellä usein. Siellä on takahuoneessa kyllä pieni semmoinen tila johon pariskunnat voivat mennä nauttimaan toisistaan. Tai joskus yksinäiset sinkut hakemaan vähän läheisyyttä. Aioin viedä sinut sinne kanssani, ellei meitä olisi häiritty. Se on oikeasti tosi romanttinen paikka. Ihan totta, minä..

Tuomo: Riittää jo! En jaksa kuunnella enempää. Puheesi kuulostaa enemmän myyntipuheelta kuin selitykseltä. Se on sitä paitsi täysin turhaa, otin nimittäin selvää siitä paikasta. Olenko sanonut sinulle, että minä osaan ottaa tällaisista asioista selvän. Taisit pitää minua tyhmänä ja yksinkertaisena, mutta kas kummaa, ei mennyt läpi.

Iida: Mitä sinä puhut?

Tuomo: Minä nimittäin soitin sinne paikkaan ja he kertoivat auliisti, että se on tosiaan jonkin sortin bordelli. Satut olemaan heidän palkkalistoillaan, kysyin sitäkin. Nyt ymmärrän myyjän vaatevärivihjailun. He luulivat minua sinun maksavaksi asiakkaaksi.

Iida: Eijei, olet varmasti ymmärtänyt väärin!

Tuomo: Enpä usko! He kertoivat myöskin sen, että se sinun ”ystäväsi” kuuluu samaan sakkiin. Hoitelee niin miehet kuin naisetkin. Tarpeen vaatiessa yhtä aikaa, näin minulle puhelimessa sanottiin.

Iida: En tiedä miten tässä näin pääsi käymään.. olen oikeasti kiinnostunut sinusta. Halusin vain kanssasi kahville ja mahdollisesti myöhemmin muuta! *nyyh* Ei tämän näin pitänyt mennä! *niisk*

Tuomo: Ei ehkä, mutta meni silti. Kiinnostukseni sinuun katosi kummasti kun huomasin treffailevani huoran kanssa. Ei ihme, että halusit sinne. Onneksi asiat eivät edenneet sänkyyn asti. Kalliiksi olisi tullut! Mutta tämä oli tässä. Parempi ettet soita enää koskaan. Hyvästi Iida!

Iida: Tuomo, odota!

TUUT TUUT TUUT

 

torstai, 24. maaliskuu 2022

Satu pohjoisen kuningattaresta

Olipa kerran kaukaisessa pohjolassa pieni maa, jota hallitsivat lempeä kuningas Pauli ja hänen vaimonsa Enni. Maa oli vauras ja sen asukkaat onnellisia ja terveitä. Eräänä päivänä maahan saapui nuori nainen. Tuo nainen meni suoraa päätä kuninkaan linnaan ja onnistui saamaan itsensä kuninkaan lähimpien ihmisten joukkoon todella lyhyessä ajassa. Hyvin pian selvisi että, tämä vieras nainen oli päässyt vanhan kuningattaren asemaan. Kuningatar Enni oli kadonnut ja nyt hallitsijatar oli kuningatar Hanna. Vaikka muutoksia oli tapahtunut, elämä jatkui valtakunnassa silti suhteellisen normaalina.

 

Eräänä päivänä alkoi kiertää kummallisia juttuja maahan asettuneesta pahasta hengestä. Tätä pidettiin pelkkänä hölmönä huhuna. Jonkun aikaa tästä tuli kuninkaan virallinen tiedote että, jokaisen maan asukkaan oli pysyttävä sisällä ja kaikki luukut oli pidettävä visusti suljettuna, maahan on näet asettautunut kammottava kirous. Myös toisten ihmisten tapaamisia tulee välttää kaikin tavoin. Lyhyessä ajassa maan asukkaat alkoivat totella tiedotteen kehotuksia, kukaan ei enää läheisiään tavannut, vain pakolliset ulkona liikkumiset hoidettiin, muuten pysyteltiin sisällä vaikka oli erittäin kaunis kesä. Mikäli oltiin torilla asioimassa ja ystävä tuli vastaan, hänet kierrettiin kaukaa. Jos jotkut pyrkivät tapaamaan ystäviään, heitä paheksuttiin.

 

Hyvin pian tuli uusia kuninkaallisia tiedotuksia, tosin tällä kertaa kuningattaren nimissä. Tiedotuksissa kerrottiin kirouksen olevan niin voimakas, että se aiheuttaa vakavia vaurioita ihmiskehossa, pahimmillaan kuoleman. Ihmisiä alkoi hirvittää todenteolla ja he sulkivat kaikki talonsa ilma-aukot, jotta kirous ei heitä löytäisi. Ihmiset kaikesta huolimatta pyrkivät hoitamaan peltonsa ja eläimensä. Kyllähän kotiväki ja karja täytyi hoitaa, vaikkakin jotkut ihmiset kokivat velvollisuudekseen paheksua moista, mikäli sattui naapurinsa näkemään peltotöissä.

 

Syksyn tultua ihmisiä näkyi entistä enemmän pelloilla keräämässä satoa. Silloin hyvin harvat enää kehtasivat ulkona liikkumiseen puuttua, sillä omakin sato odotti korjaamista.

 

Kaikkien sato ei onnistunut, sillä kaikista pelokkaimmat pysyivät sisällä jättäen eläimensä ja satonsa oman onnensa nojaan.

 

Lumi tuli ja uudet tiedotukset saapuivat, eikä se tuonut hyviä uutisia, sillä talven joulujuhla oli peruttu. Jokaisen tuli pysyä kiltisti sisätiloissa. Pettyneet kansalaiset hyväksyivät tämän, mutta kaikista pettyneimmät olivat lapset. Heidän odotetuin juhlansa kiellettiin heiltä, koska vanhemmat pelkäsivät kirousta.

 

Talvi oli kurjin vuosikausiin, ei kuulunut iloisia huudahduksia lapsiperheissä. Jotkut kuolivat nälkään koska olivat jättäneet satonsa korjaamatta. Kuninkaan linnasta luvattiin apua vaikeaan talveen, mutta se jaettiin vain harvoille.

 

Kevättä kohden mentäessä maan väki alkoi olla iloisempaa, he tunsivat että asiat alkavat mennä paremmin. Uusi satokausi pääsi käyntiin ja ihmiset alkoivat unohtaa kurjan talven. Kuningatar ei antanut heidän unohtaa, sillä uusia tiedotteita tuli ja niissä kehotettiin edelleen pidättäytymään ihmisten tapaamisesta. Kirous ei ollut mihinkään hävinnyt, päinvastoin, se voimistui ja kirouksen uhreja oli aina vain enemmän. Ihmiset alkoivat pelätä jälleen ja varoivat lähestymästä ystäviään. Pakolliset työt toki tehtiin.

 

Koko vuosi mentiin sillä, että välillä sai kulkea ulkona ja välillä ei saanut. Joskus sattui niin että maan eteläosassa oli eri ohjeet kuin pohjoisosassa. Hämmentyneet ihmiset eivät aina tienneet, kuinka heidän tuli toimia. He pyrkivät kaikesta huolimatta toimimaan oikein. Pikkuhiljaa ihmisille alettiin luvata, että he voivat piankin palata normaaliin elämään, koska oli kehitteillä taikajuoma joka suojaa kiroukselta. Ihmiset alkoivat odottaa innolla luvattua taikajuomaa.

 

Vuosi alkoi vähitellen loppua ja puhuttiin, että nyt voitaisiin juhlia joulua. Ihmiset olivat tottuneet välttelemään ihmisiä ja pysymään kotona, heitä alkoi epäilyttää, onko turvallista sittenkään juhlia. Taikajuoma ei ollut vielä ihmisten saatavilla, vain se takasi turvallisen juhlan.

 

Jotkut juhlivat, jotkut eivät, jokainen valitsi itse, mutta juhlan jälkeen tuli tiedotteita missä kerrottiin yhä useamman joutuneen kirouksen uhriksi. Ihmiset alkoivat syyttää toisiaan kirouksen levittämisestä, koska jotkut halusivat ottaa riskin ja juhlia joulua. Entistä enemmän alkoi näkyä riitoja ja kahtiajakoa. Joidenkin mielestä kirousta ei ollut ja että tiedotteiden kehotukset olivat typeriä. Useampi sen sijaan oli sitä mieltä, että vain tiukasti ohjeita noudattamalla päästiin kirouksesta eroon.

 

Vanhuksilla alkoi olla vaikeaa, heidät pyrittiin pitämään pois ulkoa, sillä heillä oli suurin riski joutua kirouksen uhriksi. Sanottiin, että kirous iskee helpoiten vanhoihin ja raihnaisiin. Heitä alettiin kutsua eräänlaisiin turvataloihin joissa he olisivat suojassa. Monetkaan perheen vanhemmasta väestä ei halunnut mennä näihin, mutta heidät puhuttiin ympäri. Kaduilta heidät ohjattiin takaisin kotiin tai suoraan turvataloon. Turvatalossa ei nuoremmat saaneet vierailla ollenkaan, sillä kirouksen riski oli liian suuri. Kaikki tämä oli monelle täysin hyväksyttävää. Tietty oli niitäkin, jotka pitivät oman isoäitinsä luonaan kaikesta huolimatta. Heitä syyllistettiin kovasti.

 

Vihdoin tuli tiedote joka lupasi taikajuomaa kaikille. Se antaisi kuulema täydellisen suojan pahaa kirousta vastaan. Ihmiset ilostuivat kun ymmärsivät, että turva oli vihdoin saatu. Sitä jonotettiin ja suorastaan revittiin käsistä. Osa maan kansalaisista ei halunnut ottaa taikajuomaa, heitä pidettiin hirveinä ihmisinä. Tämä johti uusiin kahtiajakoihin, taikajuoman ottaneet halveksivat niitä, jotka kieltäytyivät juomasta. Väki riiteli keskenään enemmän kuin koskaan ennen.

 

Ensimmäisen taikajuoma erän jälkeen alettiin puhua varmistavasta juomasta, joka tuli ottaa mahdollisimman pian. Sillä varmistettaisiin taikajuoman vaikutus pysyväksi. Kiltisti ihmiset menivät ottamaan tämänkin taikajuoman. Usko parempaan huomiseen oli kova. Oli jälleen kovaa vastakkainasettelua, sillä jotkut kehtasivat kieltäytyä edelleen taikajuomasta. Heitä pidettiin vastuuttomina ja kirousmyönteisinä jotka levittivät kirousta kaikkialle.

 

Riidat alkoivat pikkuhiljaa muotoutua pieniksi sodiksi. Eri kaupungeissa näkyi jos jonkinmoista yhteenottoa ja useimmiten taikajuomasta kieltäytyjiä alettiin pidättää. Heidät haluttiin pitää pois turvallisuutta hakevasta valtakunta, joten kaikki muu koettiin pahana uhkana. Taikajuomien suosio jatkoi nousua, vaikka olikin alkanut ilmetä mitä kummallisempia ongelmia ihmisten kehossa. Ihonväri on muuttunut joillakin, ruskean, sinisen, vihreän värisiä ihoja näkyi, mutta tiedotteet kertoivat että se on vain merkki siitä, että taikajuoma toimii. Mystisiltä kuolemiltakaan ei suinkaan vältytty, mutta ne laitettiin kirouksen piikkiin, jota taikajuomattomat levittivät.

 

Kansalaiset olivat nyt jakautuneet hyvin radikaalisti kahteen eri väkeen, niihin jotka kannattivat taikajuomia ja niihin jotka eivät uskoneet kirouksen olemassa oloon. Tuntui että, jopa kuningatar lietsoi tätä vastakkainasettelua. Jotkut miettivät miksi kuningas salli tämän kaiken. Ennen kuningaspari ilmestyi silloin tällöin alamaistensa luokse, mutta nyt oli toisin. Kuninkaanlinnasta ei tullut ulos muuta kuin tiedotteita tasaisin väliajoin, jotka sanoivat samaa: pysy kotona, ota taikajuomaa.

 

Näin elettiin monia kuukausia. Jotkut ihmiset alkoivat kyllästyä ja nousivat vastustamaan tiedotteita, he repivät ja polkivat ne jalkoihinsa näkyvällä paikalla. Tähän puuttui välittömästi kuninkaan kaartin sotilaat. He pidättivät kaikki, jotka tohtivat häpäistä kuninkaalliset tiedotukset. Tämän jälkeen tuli uusi tiedote missä kehotettiin kaikkia ihmisiä pitämään silmänsä auki, sillä kuninkaan vihollisia oli kaikkialla. He olivat kirouksen alaisiksi joutuneita ja olivat äärimmäisen vaarallisia. Heidät tuli välittömästi ilmiantaa kuninkaalliselle kaartille. Ne, jotka piilottelivat näitä, pidätettiin yhtä syyllisinä. Tämän tiedotteen jälkeen kaduilla alkoi kulkea entistä enemmän kaartilaisia ja hyvin monet alkoivat antaa läheisiään ilmi. Naapuri oli helppo antaa ilmi, mikäli heillä oli ennestään kärhämää. Monet perheen isät vietiin eikä heidän perhettään enää katsottu hyvällä. Pahimmillaan äiti lapsineen ajettiin ulos kaupungista, missä heidän elämänsä saattoi päättyä karhun kitaan tai ryövärin puukkoon.

 

Koko maa alkoi vaikuttaa yhdeltä suurelta sekasorrolta. Mikään ei tuntunut olevan enää järjestyksessä. Kuningatar syötti kansalaisille vain uusia tiedotteita, jotka koskivat vain samoja asioita. Taikajuoman kattavuus oli saatu huippuunsa, mutta silti sanottiin että kirous iskee, mikäli juomaa ei oteta.

 

Oli menossa jo kuudes annos ja silti vain kirous oli uhka. Ihmiset alkoivat saada tarpeekseen. Pikkuhiljaa ne jotka olivat kieltäytyneet alusta lähtien, alkoivat suunnitella suurkapinaa. Viimeisin tiedote oli saanut kupin lopullisesti nurin. Tiedotteessa oli kerrottu, että käyttöön otetaan taika joka paikantaa kirouksen saaneen ihmisen ohjaten hänet sisätiloihin pysyen siellä. Taikajuoma sisälsi kyseistä taikaa ja osa väestä oli jo pahasti sen vaikutuksen alaisena.

 

Useasta kaupungista laitettiin erilaisia kapinahankkeita pystyyn. Monia onnistui kaartilaiset tukahduttamaan, mutta aina kapina nousi uudelleen. Se onnistui saamaan niin paljon ihmisiä mukaan, ettei kaartilaisilla ollut enää mitään mahdollisuuksia. Myös osa heistäkin liittyi kapinaan. Vallankumouksen aikakausi oli alkanut. Se eteni hitaasti, mutta varmasti. Oli toki sooloilijoita, jotka kävivät tuhoamassa taikajuomanjakopisteitä ilman järkevää suunnitelmaa ja joiden pelättiin tuhoavan kaiken. Siitä olikin hyötyä ja niiden tuhoamista jatkettiin. Kapinaväen joukossa oli toki niitäkin, jotka olivat niin vahvasti taikajuoman vaikutuksen alaisena, että he yrittivät väkisin pysäyttää kapinamielet. Heille ei annettu yhtään enempää mahdollisuuksia kuin kuninkaan kaartilaisillekaan, heitä kohdeltiin vain lempeämmin.

 

Vihdoin kapinallisjoukko pääsi kuninkaan linnan portille. Heitä ei luonnollisestikaan päästetty sisään, joten he piirittivät linnan. Kaartilaiset eivät tällaista ymmärtäneet, koska heidät oli koulutettu vastaamaan sotaisaa piiritystilannetta eikä suinkaan tavallisten tallaajien piiritystä. Kansalaisia oli monta kertaa enemmän kuin kaartialisia ja vartijoita.

 

Kansa vaati saada neuvotella hallitsijoiden kanssa. Näihin ei saatu minkäänlaista vastausta, vain se saatiin varmistettua, että kuningatar ja kuningas olivat linnassa. Piiritys jatkoi viikkokaupalla, väki ei suostunut luovuttamaan vaikka kaartilaiset heitä niin uhkailivatkin. Useita kertoja vaadittiin saada neuvotella. Kansan vaatimukset olivat yksinkertaiset; kaikki kiroustoimenpiteet ja siihen liittyvät asiat oli lopetettava välittömästi, vangitut oli vapautettavat ja heidän elinkeinonsa palautettava, kuningatar Hannan oli luovuttava vallasta ja karkotettava maasta ikuisiksi ajoiksi.

 

Kuninkaanlinnasta ei annettu moisille mitään vastakaikua. Kansa hermostui koska heitä ei kuunneltu, joten he päättivät tehdä hyökkäyksen. Tilanne vaati äärimmäisiä ratkaisuja. Tehtiin salaisia suunnitelma ja laadittiin huolella tiukka strategia. Nyt ei ollut enää varaa möhliä.

 

Koitti hyökkäyksen päivä. Kaikki oli valmista, vain toiminta puuttui. Ja niin tehtiin. Otettiin suunta kohti linnaa ja tunkeuduttiin väkisin sisään. Kaartilaiset hämmästyivät ihmismassaa ja sen voimaa. Heillä ei ollut mitään mahdollisuutta sitä vastaan ja antautuivat suosiolla. Väki survoutui sisemmälle ja he löysivät makuukamarin, jossa makasi heidän kuninkaansa. Kuningatarta ei näkynyt missään. Kuningas Pauli oli todella huonossa kunnossa ja väki ymmärsi että kuningatar onkin vallananastaja. Jatkettiin etsintöjä ja pian löytyikin hän, jonka verta kansa vaati. Hanna oli piiloutunut vankien sekaan, mutta se oli ollut virhe. Kansa vapautti linnan vangit, ne jotka olivat vielä hengissä kuten oikea kuningatar Enni, Hanna löydettiin heidän joukostaan. Hänet raahattiin ulos linnasta ja käytännössä revittiin kappaleiksi ennen kuin ulos oli päästy. Viimeisenä hengenvedolla Hanna pyysi armoa, mutta kukaan ei sitä kuunnellut. Vihdoin oli päästy eroon pahansuovasta kirouksesta, jota niin kovasti pelättiin.

 

Vallananastaja Hannan tuhot olivat mittaamattomat: kaikenikäisiä oli kuollut lukemattomat määrät, isännät olivat viruneet vankiselleissä ja olivat lähes kuoleman omia. Hengissä olevat olivat täysin mielipuolisia sillä taika, joka heidät mieltään hallitsi näinkin pitkään, oli nyt kadonnut. Se puolestaan johti siihen, että kaikki tolkku oli kadonnut, mieli oli vakavasti vaurioitunut. Eläimiä oli kuollut hoidon puutteeseen aivan liikaa, ruokaa oli siis aivan liian vähän. Pellot olivat huonolla tolalla, niissä kasvoi pelkkää rikkaruohoa ja menisin aikaan kuin ne saisi jälleen tuottamaan. Lapsien tilakaan ei ollut kehuttavat, heitä oli kuollut monia ja syntyvyys oli kääntynyt laskuun. Perheet olivat hajallaan ja turvattomina. Talot olivat rappiolla, monet olivat täysin tuhoutuneita, joissain löytyi vakavia puutteita, koska ammattitaitoisia isäntiä ei ollut.

 

Mutta kansa iloitsi. Paha vallananastaja oli poissa ja oikea kuningatar ottaisi jälleen paikkansa. Asiat alkaisivat näyttää paremmilta. Mutta menisi silti vuosikausia palauttaa valtakunta siihen tilaan, mikä se oli ennen.

 

Loppu

 

Mikä oli tarinan opetus? Ei yksin, vaan yhdessä voi voittaa ylivoimaisenkin pahuuden.

 

tiistai, 28. joulukuu 2021

Ensilumi

Raapaleita – 100 sanaa

 

Yöllä oli satanut ensilumet syksynruskealle nurmelle. Lunta oli tullut paljon ja auraajat olivat joutuneet rehkimään aikaisesta aamusta alkaen. Tuore lumi joutui väistymään väkivahvan aura-auton tieltä. Lapset olivat ehtineet rakentaa pienen lumiukon autotien varteen.

 

Tien varrella seisoi vanha nainen, joka seurasi tarkasti aurojen liikettä. Hän oli yksinäinen ja naisen ainoa ajanviete oli seurailla tiellä kulkevaa liikennettä. Tänä aamuna vain harva auto meni ohitse, normaalisti niin vilkasliikkeisellä tiellä.

 

Päivä kuitenkin toi tullessaan lauhan ilman, eikä seuraavana päivänä ollut enää lumesta paljon jäljellä. Vain lasten tekemästä lumiukosta oli jäänyt pieni kasa. Vanha nainen seisoi jälleen tien varrella tarkkailemassa vähäistä liikennettä. Talvi oli tulossa.