Pekka oli tuiki tavallinen nuorukainen pienessä Pyhälaakson kylässä. Hänellä oli tavallinen perhe, siihen kuului hänen vanhempansa ja nuorempi sisar. Kylä, jossa he asuivat, oli juuri niin tavallinen kuin kuvitella saattaa. Siellä vallitsi uskonnollinen vakaumus, joka ei sallinut paljon mitään poikkeavaa. Ehkä juuri siitä syystä, Pekka ei uskonut mihinkään Halloweenin aikaan liikkuviin kummajaisiin. Koko kylän yleinen mielipide oli, että koko Halloweenjuhla oli pakanallista ja turhanpäiväistä hömpötystä. 

Oli siis lokakuun loppu ja kylä eli tavanomaista arkeaan, myös Pekan perheessä. Eräänä iltapäivänä Pekka oli palaamassa koulusta, kun hänen eteensä yhtäkkiä ilmestyi mustaan kaapuun pukeutunut hahmo. 

- Varo oi poika, pahuus sut kohtaa. Usko ja varo, sanoi mustiin pukeutunut hahmo.
- Äh, mene muualle karkkia kerjäämään. Täältä kylästä et löydä kaltaisiasi friikkejä. Hus! Pekka hätisteli kummajaista.
- Ah kohtalosi täyttyy, älä pelkää, tie voittoon käy läpi vaarojen. Usko ja varo! Hahmo julisti ja katosi kuin savuna ilmaan. Pekka uskoi nähneenä vain hulluja harhoja. 

Saapui Halloweenilta ja Pekan perheessä käytiin nukkumaan tavalliseen tapaan iltauutisten jälkeen. Yöllä Pekka heräsi ja tunsi suurta tarvetta lähteä ulos. Hän pukeutui ja hiipi hiljaa pimeään yöhön. 

Tämä kummallinen tarve houkutteli hänet vanhalle hautuumaalle, joka sijaitsi kyläkirkon ympärillä. Pekka ei ymmärtänyt mitä siellä teki. Outo violettivaloinen hohde loisti kirkkomaahan auenneesta suuresta aukosta. Tarve, joka oli tuonut hänet kirkolle, johdatti hänet hohtavalle aukolle. Siitä johti kiviset rappuset suoraan maan uumeniin. Aukon alapuolelle päästyään Pekka kuulu selkänsä takaa jyrinää. Aukko sulkeutui. Hän jäi pimeään ja vain kaukana näkyi se violetti hohde, jonka oli ulos nähnyt. Vihdoin hän alkoi tajuta, mitä oli tehnyt. Pieni paniikki hiipi häneen. Kuitenkin hän lähti violettia valoa kohti. Ei ollut muitakaan suuntia. 

Ympärillä alkoi kuulumaan epäinhimillisiä ääniä. Pekan selkää pitkin meni kylmiä väreitä. Hän katsoi taakseen varmistaakseen, ettei häntä seurattu. Eteenpäin jatkaessaan äänet muuttuivat. Alkuun se oli kevyttä narinaa, sitten se muuttui kylmääväksi kirskunnaksi. Pekka ei tiennyt mikä kumma voima häntä veti eteenpäin. Rappuset johtivat yhä alemmas, se oli kuin kallioon louhittu luola. Sitten rappuset loppuivat ja Pekka seisoi lahoavan parioven edessä. Oven takaa paljastui pitkä kallioluolakäytävä, jota valaisi kynttilät, joista tuli oli violettia. Käytävän varrella oli useita puisia ovia, enemmän tai vähemmän lahoja. 
- Ah, nuorimies on saapuva. Tervetuloa, käy peremmälle läpi pelkojen, kauhun ja turmion ovien! Mustaan kaapuun pukeutunut tyyppi seisoi yhtäkkiä Pekan takana.
- Mitä..? Sinä, joka hiippailit silloin yhtenä päivänä kadulla. Mitä tämä tarkoittaa? Pekka sähähti.
- Nyt on Halloween, sillä on monia eri merkityksiä ja salaisuuksia. Se, miksi olet täällä, on suuri arvoitus. Ken tietää, mihin se johtaa. Mustakaapuinen puhui arvoituksellisesti.
- Haluan kotiin! En tiedä mikä kumman vimma sai minut tänne. Tämän täytyy olla unta! Niin juuri! Typerä uni, typerän Halloweenin takia! Pekka sanoi ja kääntyi kohti ovea, mistä oli tullut, mutta ovea ei enää ollutkaan.
- Tuo heti ovi takaisin! Pekka huusi mustakaapuiselle, mutta häntäkään ei enää ollut. Pekka oli jäänyt yksin.

Kirskuvat äänet olivat muuttuneet entistäkin kylmäävemmiksi. Pekkaa kammotti, koska jokin kosketti hänen kättänsä, vaikka mikään tai kukaan ei ollut hänen vieressään. Aivan kuin jokin olisi ottanut häntä kädestä, mutta kosketus oli jääkylmä. Hän päätti lähteä liikkeelle, käden kylmä voima kulki hänen kanssa. Aivan kuin se vetäisi häntä perässään. Ensimmäisen oven kahva olisi voinut kuulua kuninkaan palatsin oveen, ellei se olisi ollut täysin ruosteen ja homeen turmelema. Ovi piti kauheaa narinaa, aivan kuin sitä ei olisi rasvattu koskaan. Oven takana oli kynttilöillä valaistu tilava huone. Huoneen keskellä oli tuoli, jossa käsinojia koristi kahleet. Huone ei houkutellut yhtään, mutta kylmä voima veti häntä peremmälle. Seinustalla oli pitkä pöytä, sen päällä oli jos jonkinmoista teräasetta. Kaikki olivat aivan verisiä, sekä osittain ruostuneita. Kylmä voima painoi Pekan tuoliin istumaan, vastusteluista huolimatta. Kahleet kalahtivat kiinni äänekkäästi ja vasta silloin kylmä voima päästi irti hänestä. Ranteita puristi pahasti koska huppari, jonka Pekka oli ottanut lähtiessään päälle, teki kahleista vieläkin tiukemmat. Hän oli täysin yksin kammottavassa tilanteessa. Teräaseiden katsominen ei ainakaan helpottanut tilannetta. Eikä riuhtominenkaan, kahleet olivat ja pysyivät kiinni. 

Ovi aukesi, sisään astui teurastajan pukuun pukeutuminen valtavan kokoinen mies. Pekka yritti käpertyä kokoon, jottei mies huomaisi häntä. Mies ei edes vilkaissutkaan tuolilla kyyhöttävään poikaan, vaan marssi suoraa päätä teräasepöydän ääreen. Pekka haistoi tuoreen veren löyhkän. Mies kääntyi ja tuijotti suoraa kohti. Kasvot miehellä oli kuin peikolla, pari hammasta pilkotti ylähuulen ylle. Silmät olivat täysin eri tasalla, toinen melkein nenän tasalla. Nenästäkin oli jäljellä vain osa. 

Pekka oli laskea allensa nähdessään tuon kauhean miehen irvikuvan. Mies lähestyi häntä verisen sapelin kanssa. 
- Noniin poika, tarvitsen maksasi, pernasi ja sydämesi. Irvokas mies örisi. Pekkaa kauhistutti entisestään pelkkä ajatuskin siitä, että häntä viipaloitaisiin terällä, jossa oli jo jonkun toisen verta.
- Emh.. valitettavasti en voi luovuttaa tahtomianne asioita, tarvitsen ne näet itse. Pekka sanoi yrittäen pysyä kohteliaana, kuten oli opetettu.
- Häh hää, et tarvitse, erh, perheelläni on nälkä. Lupasin tehdä vaimolle sisälmysmakkaraa. Olet varmasti täynnä tärkeitä hivenaineita ja vitamiineja. Tämä ihan pikkuisen vain nipistää, lupaan olla nopea. Mies mörisi kuin pilkaten. Sitten hän nosti sapelin aloittaakseen työnsä, mutta Pekka sai jostain yli-inhimillisiä voimia ja onnistui repimään kätensä kahleineen irti tuolista. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Pekka nousi seisomaan ja onnistui työntämään miehen pois tieltään. Kiirehtien ovelle, hän riuhtaisi sen auki paeten käytävään. Takaa kuului vielä iljettävä rusahdus. Pekka ei jäänyt katsomaan taakseen.

Pekka juoksi pitkin käytävää, eikä ollut enää varma kummasta suunnasta oli saapunut koko paikkaan. Hän juoksi, mutta sitten jokin takertui hänen jalkoihinsa ja se lennätti hänet ylösalaisin roikkumaan. Käytävä näytti entistäkin uhkaavammalta nurinkurin katsottuna. Jostain kaukaa kuului lapsen kirkumista ja moottorisahan ulinaa. Köydessä roikkuessaan Pekka ei voinut tehdä mitään. Kirkuminen lähestyi, samaten kuului muitakin pahaa enteileviä ääniä. Pekka yritti vääntäytyä irrottamaan narua, muttei millään ylettänyt. Puhelin tipahti taskusta, kuinka hän ei ollut muistanut sitä lainkaan. Hänhän olisi voinut soittaa hätänumeroon. Nyt kuitenkin puhelin makasi maassa, kaukana hänen ulottuviltaan. Näyttökin oli mennyt halki.

Kurotellessaan puhelintaan turhaan, Pekka näki kuinka jokin tumma ja limainen hyllyi ohi. Se muistutti vähän ylikasvanutta etanaa, jolta puuttuu kuori. Kun tuo limaetana oli mennyt, oli myöskin puhelin hävinnyt. Vain haiseva limavana oli jäänyt jäljelle. Pekka parkaisi onnettomasti, vasta ostettu puhelin oli mennyttä. 

Enempää ei ollut aikaa surra puhelinta. Pekka ei ollut huomannut, että jokin oli saapunut hänen viereensä. Se jokin nosti häntä köydestä, aivan kuin irrottaakseen. Olennon kasvoja hän ei nähnyt, mutta ulkoinen olemus viittasi vahvasti johonkin eläimeen. Hyvin pitkä ja karvainen otus heitti hänen olalleen kuin säkin. 
- Hei, mihin viet minua? Pekka kivahti. Olento vastasi, muttei mitenkään ymmärrettävästi. Pitkän matkaa Pekkaa kuskattiin, kunnes olento avasi yhden ovista ja vei hänet sinne. Säälimättömästi kuin raadon, hänet paiskattiin kovalle alustalle. Näkyviin tuli toinenkin karvainen olento. Kummallakaan niistä ei ollut mitään ihmismäisiä piirteitä. Niillä oli selvästi kotkan kasvot, mutta muu ruumis oli kuin suden, pitkine kynsineen.
- Olemme Reviraastoja, onneksemme löysin sinut ennen sitä teurastajapeikkoa. Toinen olennoista puhui hädin tuskin ymmärrettävästi. Pekka ei voinut ymmärtää näkemäänsä, eihän tuollaisia ollutkaan.
- Ymmärräthän, jos se teräaseilla leikkivä peikko olisi saanut sinut, olisimme jääneet ilman päivällistä. Eihän sillä onnettomalla ole edes nokkaa tai kunnollisia kynsiä. Olento sanoi ja toinen nauroi kuin olisi kerrottu hilpeäkin vitsi. Pekkaa ei naurattanut. Hän tajusi olevansa suurella lautasella. Aivan kuin pöytä olisi juuri katettu. 
- Tuota, arvon Reviraastat, minun pitäisi tästä lähteä. En millään ehdi jäämään lounaalle kanssanne. Pekka yritti pitää äänensä vakaana, vapinasta huolimatta.
- Voi, totta kai sinä ehdit. Olisi epäkohteliasta jättää kutsu hyväksymättä. Olet siinä sievästi lautasellamme, ettei suinkaan voi puhua lähtemisestä enää. Olennot suorastaan pilkkasivat häntä.

Pekka yritti peruuttaa taaksepäin pois lautaselta, mutta toinen Reviraastoista nappasi jalasta kiinni eikä pako onnistunut. Kynnet puristuivat terävinä housujen läpi ja tehden viillot hänen jalkaan. Kiemurtelu pahensi tilannetta, eikä Pekka voinut muuta kuin pysyä paikallaan. Viiltoja kirvelsi ja silmiin uhkasi tunkea kyyneleet. Reviraastat valmistautuivat jo aterialle, kun heidän takanaan oleva ovi räjähti pois paikaltaan. Hyvin vihainen teurastajapeikko astui sisään. Sen kasvoissa oli edelleen sapeli pystyssä suoraan silmän kohdalla.
- Makkara-ainekseni! Te kurjat koukkunokat varastitte minun makkara-ainekseni! Teurastaja karjui ja hyökkäsi Reviraastojen kimppuun. Reviraastat hyökkäsivät myös ja pitivät kammottavaa kirskumista. Pekka onnistui vetäytymään pois lautaselta syrjäiseen nurkkaan. Hirviöiden tappelu oli kauheaa katsottavaa. Toinen Reviraastoista työnsi sapelin, joka oli teurastajan kasvoissa pystyssä, suoraan tämän pään läpi. Pekka pelkäsi ja samalla toivoi sen tarpeeksi tappavaksi, mutta siitä teurastaja vain hurjistui ja nappasi toisen Reviraastan käsiinsä ja repi tämän keskeltä kahtia. Sekään ei vielä riittänyt, se silppusi vielä lisää, aivan kuin koko olento olisi pelkkä pieni paperilappunen. Koko lattia oli karvaisen verimössön peitossa, Pekkakin oli saanut osansa. Elossa oleva Reviraasta katseli näkyä kauhuissaan. Saalistaja oli joutunut teurastettavaksi mitä hirvittävimmällä tavalla. Reviraasta kääntyi ja pakeni rikotun oven läpi käytävälle. Teurastajapeikko lähti tämän perään uhkaavasti möyryten.

Pekka tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän nousi ylös, mutta haavoittunut jalka ei kantanutkaan. Pakoon oli silti päästävä. Ryömien ovelle hän onnistui pakenemaan. Käytävällä ei näkynyt ketään. Kaukaa kantautui vain häikäilemätön repimisen ääni. Pekka päätteli, että toinenkin Reviraasta oli joutunut teurastajapeikon käsiin. Veriset jalanjäljet näyttivät minne teurastajapeikko ja Reviraasta olivat menneet, Pekka lähti niistä poispäin. Seinästä tukea ottaen, hän yritti päästä jaloilleen. Se oli vaikeaa, sillä jalka ei tahtonut yhtään kestää painoa. Koko jalka oli aivan veressä, suurimmalta osin siinä oli Pekan omaa verta. Haavat olivat siis todella vakava, siitä huolimatta hän yritti edetä. Verenvuodon seurauksena häntä rupesi heikottamaan. Silmissä alkoi sumentua ja voimat katosivat. Voimattomana hän lyyhistyi seinää vasten. Kivusta vavisten hän toivoi vain pääsevänsä takaisin kotiin. Tilanne tuntui jo kuolemaan johtavalta, vaikka hän koittikin pysyä tajuissaan. 

Pekkaa vastapäätä oleva ovi alkoi pikkuhiljaa aueta. Sieltä pujahti esiin nyrkinkokoinen aivomöhkäle. Pekan omat aivot virkosivat sen verran, että hän ymmärsi pysyä hiljaa. Ovesta tuli toinenkin ja vielä kolmaskin aivomöhkäle. Ne aivan kuin nuuhkivat ilmaa ja uhkaavasti alkoivat lähestyä Pekkaa. Ne haistoivat selvästi veren. Kauhuissaan Pekka nousi ylös, vaurioituneesta jalasta huolimatta, ripeästi. Ovesta alkoi tulla enemmänkin aivomöhkäleitä. Niillä ei ollut silmiä eikä varsinaista suuta, vain pieni imukärsä, jonka pää oli täynnä pieniä neulamaisia piikkejä. Jalattomiksi otuksiksi ne olivat erittäin vikkeliä. Pekka pakeni seinästä tukea ottaen karkuun. Ovesta oli purkautunut nyt jo enemmän noita kummallisia aivoja, joilla oli selvästi mielessä tehdä Pekasta päivällinen. Niitä oli jo tullut paljon ja olivat kaikki erikokoisia. Isoimmat olivat suurempia kuin ihmisaivot ja pienemmät sormenpään kokoisia. 
Pekka yritti päästä aivo-olentoja karkuun, vaikka se tuntuikin mahdottomalta. Aivot olivat pian kiinni nilkoissa. Hänen oli helppo ravistaa ne irti, mutta kun yhden sai irti, kaksi tarrautui. Terävät pienet piikit työntyivät haavoittuneeseen lihaa ja tuntui kuin veren lisäksi lihatkin imettiin jalasta. Jalka alkoi muuttua pelkäksi tyhjäksi kuoreksi. Pekka joutui pysähtymään, koska pakeneminen oli turhaa. Kipu oli kadonnut, mutta niin oli jalkakin. Sen paikalla oli enää tarkkaan kalutut luut. Aivot alkoivat hitaasti edetä kohti hänen ylempiä osiaan. Pikkuhiljaa ne nakersivat toisenkin jalan puhtaaksi. Vaikka Pekka yritti huitoa niitä pois käsillään, ne tarttuivat hänen sormiinsa ja ahmivat nekin täysin. Pikkuhiljaa aivomöhkäleet peittivät hänen raajansa kokonaan, eikä päässyt liikkumaan. Vain keskivartalo ja pää olivat vielä syömättä. 

Pekka oletti kuulleensa jostain kaukaa käytävältä läiskähtelevää töminää. Paniikki ja turtumus oli vallannut hänet, eikä kiinnittänyt pahemmin ääneen huomiota. Ääni lähestyi. Kaikki aivomöhkäleet hävisivät yhtäkkiä. Pekan ylle laskeutui kummallinen keveys. Hän vilkaisi itseään ja näky oli mitä karmivin. Hänen jalkansa ja kätensä oli kaluttu luuhun asti. Lihaa eikä nahkaa ollut. Vain keskivartalo ja pää olivat säästyneet. Kädet ja jalat liikkuivat lihattomuudesta huolimatta. Istumaan nouseminen oli todella kummallisen tuntuista pelkkien luiden avulla. Nyt vihdoin Pekka alkoi kiinnittää huomiota ympäristöönsä. Kummallinen ääni oli todellinen ja se voimistui niin että, seinillä olevat kynttilät tipahtelivat alas.

Päästessään seisomaan, Pekka lähti hitaasti kävelemään äänestä poispäin, mutta jalkojen luut kalahtelivat kivipintaiseen lattiaan ja sai aikaan kammottavan kaiun. Mitä pidemmälle Pekka eteni käytävällä, sitä lähemmäs ääni tuli. Se muistutti kovasti limaisesti hakkaavaa hyytelö. Nyt Pekka jo juoksi, vaikka se kävikin kömpelösti. Käytävä jatkui jatkumistaan. Hänen mielessä kävi, ettei käytävä loppuisi koskaan tai se kieräisi ympyrää. Se tietäisi ikuista vankeutta loputtomuudessa. 

Lätsähtelevä ääni lähestyi, se oli jo lähes hänen selkänsä takana. Rohkeuden viime rippeet kooten Pekka kääntyi katsomaan äänen lähdettä. Siellä ei ollut mitään. Pekka hermostui ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ääni oli loppunut kuin seinään. Käytävällä ei näkynyt ketään eikä mitään. Pekka kääntyi nyt menosuuntaansa. Pakettiautonkokoinen aivomöhkäle hyllyi hänen edessään. Se täytti koko käytävän. Hitaasti lyllertäen se lähestyi Pekkaa, iljettävän vihreä imukärsä nuuskien ilmaa. Pekka kiljaisi ja kääntyi paetakseen, mutta aivomöhkäle ilmestyi sieltäkin tielle. Oliko niitä kaksi? Tuumi Pekka hätääntyneenä, sekoittaen suuntavaistonsa lopullisesti. Hän kompastui omiin sääriluihinsa ja rojahti maahan kuin suoraan tarjolle. 

Pakoreittiä ei ollut, aivomassa liikehti hitaasti kohti, kuin nauttien pojan tukalasta tilanteesta. Imukärsän terävät piikit tarttuivat Pekan luiseen jalkaan ja musersivat sen kerralla kappaleiksi. Pekka karjaisi kauhusta, että kivusta. Hän ei voinut kuin katsella miten valtava aivomöhkäle rouskutti hänen jalkansa. Pekan kauhu oli jo niin voimakas, ettei hän kuullut, miten jostain kaukaisuudesta kaikui pahuutta huokuva nauru. 

Pekan molemmat jalat olivat nyt syöty, aivomöhkäle pysähtyi, aivan kuin miettiäkseen mitä söisi seuraavana. Pekka yritti ryömiä kauemmas hirviöstä, mutta terävät piikit kahlehtivat hänet maahan kiinni. Ne iskivät suoraan alavatsan kohdalle ja lävistivät hänet. Käsivoimat jotka eivät enää olleet riippuvaisia lihaksista, yrittivät työntää hirviötä kauemmas. Imukärsä laajeni valtavaksi ja puristui Pekan ympärille. Vain pää jäi näkyviin. Sen sisällä olevat pienet, mutta äärimmäisen terävät piikit leikkasivat häntä pieniksi suupaloiksi. Pekan todellisuus oli jo hämärtynyt, mutta silti tunsi kuinka häntä pilkottiin palasiksi. 

Pekka nousi ylös, hän tuijotti huoneensa vastapäistä seinää. Kipua ei enää ollut, vaikka tietoisuus harhaili edelleen kaukana käytävällä. Hitaasti hän tunnisti huoneensa tutut tavarat vaikka olikin pimeää. Kädet ja jalat olivat aivan ehjinä. Huokaisten helpotuksesta, hän käänsi kylkeä yrittäen uudelleen unta. Hän ei huomannut ikkunassa kiiluvia pahansuovia silmiä, jotka loistivat violetteina. Eikä myöskään sitä, että pieni aivomöhkäle kiipesi hänen sänkynsä jalkaa pitkin ylös.